Muukalaisen arki, osa 2

Tornin työharjoitteluun valmistava TP-kurssi päättyi eilen. Viikko sitten oli teoriakoe, joka oli tuttuun tapaan veemäisen vaikea, mutta jonka onneksi rimaa hipoen läpäisin. Eilen kurssi huipentui simulaattoritarkkariin, joka meni erinomaisesti, sillä sain tulokseksi suorastaan tähtitieteelliset 94%. Epäilen tosin, että TP-kouluttajat ovat yleisesti hieman löysempiä arvosteluissaan kuin Initial Training -kouluttajat, mutta samapa tuo, kaikki otetaan vastaan. Teoriaosaaminen onkin oikeastaan aina ollut minulla se heikompi puoli, ja vahvuudet taas käytännön puolella, joten no surprises there. Tästä on hyvä lähteä muutaman päivän vapaan jälkeen vihdoin ja viimein oikean elämän työharjoitteluun tämän maan parhaimmassa maisemakonttorissa!

 

Viime aikoina olen keskittynyt kirjoituksissani enimmäkseen työasioihin, mikä sinänsä ei ole yllätys, kun elämäni pyörii tällä hetkellä niin vahvasti niiden ympärillä. Arjesta Schipholin ulkopuolella on ollut aika vähän raportoitavaa, ja se on edelleen aivan yhtä tylsää kuin ennenkin. Asun vielä toistaiseksi itsekseni, ja suurin osa parhaista kavereistani on työkollegoita, joita taas näen pääosin työpaikalla. Toki käymme myös silloin tällöin porukalla esimerkiksi Amsterdamissa syömässä ja iltaa viettämässä, ja silloin tällöin tulee otettua suomalaisen kohtalotoverini Jaakon kanssa armottomat änäritaistot Nieuw-Vennepissä. Viime aikoina ovat kaikki kuitenkin olleet niin kiireisiä omien koulutustensa vuoksi, että nämä yhdessä hengailut ovat jääneet valitettavan harvaan. Kunhan meininki töissä vähän rauhoittuu tulee asiaan toivon mukaan taas muutos.

Työpäivät ovat nykyään suhteellisen lyhyitä, ja teoriaopintojen päätyttyä ei kotona ole enää juurikaan päntättävää. Sohvalla löhöämisestä onkin tullut jälleen yksi mieliharrastuksistani! Tämän vastapainoksi käyn pari kertaa viikossa Amsterdamissa salibandytreeneissä (kyllä, luit oikein, salibandya pelataan täälläkin), ja silloin tällöin tulee myös käytyä läheisessä biljardihallissa pelaamassa snookeria. Tästä maasta on tosin hieman vaikea löytää riittävän huonoa harjoitusvastustajaa.

Hollanti maana on avautunut minulle kuluneen vuoden aikana koko ajan enemmän, ja etenkin hollantilaisista ihmisistä ja paikallisesta tapakulttuurista on auennut uusia erikoisia puolia. Ensinnäkin vielä yhdeksän kuukauden jälkeenkin jaksaa hämmästyttää kuinka pitkiä ihmiset täällä ovat! Sen lisäksi, että ihan keskivertokaduntallaajatkin ovat minua pidempiä, vastaan tulee usein myös todellisia jättiläisiä. Tuntuu aika hölmöltä seistä vaikkapa hississä paikallisten seassa silmät heidän kainaloidensa korkeudella, vaikka en mikään pätkä ole itsekään.

 

Hollantilaiset ovat uhkaavan suuresta koostaan huolimatta kuitenkin mukavaa porukkaa, ja kaikki tuntuvat olevan lähtökohtaisesti ystävällisiä. Suomalaisten tavoin he ovat myös kovia kahvinjuojia, ja kahvitaukojen keskiverto määrä päivässä onkin noin yhdeksän. Toisaalta taas esimerkiksi paikallinen lounaskulttuuri eroaa huimasti Suomesta, ja se onkin vaatinut kovasti totuttelua. Siinä missä Suomessa klo 8:00 alkanut työpäivä taukoaa lounaalle jo 10:30-11:00 välillä, joutuu täällä kärvistelemään puoleenpäivään tai jopa 13:00 asti. Sitten kun lopulta lounaalle pääsee, on ruokalassa tarjolla lähinnä leipää noin kymmenessä eri muodossa. Siinä missä suomalainen syö lounaalla tukevan ja kokonaisen lämpimän aterian, kaivaa hollantilainen taskustaan säälittävän näköisen voileivän, jolla ilmeisesti pärjää iltaan asti. Päälle laitetaan lihaa ja/tai juustoa sekä usein erilaisia tahnoja. En ole vielä kertaakaan nähnyt kenenkään laittavan leipänsä päälle vihanneksia. Näitä leipiä kutsutaan nimellä broodje, eli suoraan suomennettuna "leipänen", ja niitä syövät täällä kaikki. Hollanti taitaa olla oikea keliaakikon painajainen! Kukaan ei myöskään tunnu koskaan juovan mitään lounaansa kanssa, vaan hollantilaiskehon nesteytys hoituu ilmeisesti pelkällä kahvilla. Vettä saa lounasruokalassamme ainoastaan pullossa(!), ja olenkin aina lounasseurueen ainoa, joka sellaisen ruokajuomaksi ostaa.

Broodje kaas eli "juustoleipänen". Yksi sadoista paikallisten leipävariaatioista.

 

Itse en ole oikein lähtenyt paikalliseen leipävillitykseen mukaan, vaan koitan aina lounaalla saada kasattua itselleni sellaisen aterian, jolla tulen kylläiseksi, kuten Suomessa olen tottunut. Tämä vain tarkoittaa yleensä sitä, että on otettava vähän kaikkea mahdollista, mitä leivän ohella on tarjolla. Lyödessäni täyden tarjottimen pöytään keräänkin usein vieroksuvia katseita sämpylöitään mutustelevilta hollantilaisilta. Olen lounaskulttuurin kapinallinen!

Tietyistä ruokakulttuurieroista huolimatta on silti useita ruokia, joihin olen aivan hullaantunut täällä, enkä enää taida pärjätä ilman. Näistä muutaman mainitakseni oudon näköinen mutta herkullinen lihapötkö frikandel, syntisen hyvä siirappivohveli stroopwafel, sekä koukuttavat rusinapullat krentenbollen. Ravintolaruokien taso peittoaa myös suomalaisten vastaavat mennen tullen, ja myös olut- ja viinivalikoimat ovat kattavammat ja hinta-laatusuhde parempi kuin pohjolassa. Oluenjuonnin yksi erikoispiirre on tosin se, että täällä standardi tuoppikoko on 0,25l, joka kulkee nimellä biertje eli vapaasti käännettynä “olunen”. Jotkut oluet tarjotaan vielä pienemmässä 0,175l lasissa, jota suomalainen kutsuisi snapsiksi. 

 Frikandel. Vihannekset ovat hämäystä.

 

 Stroopwafels

 Krentenbollen

 

Hollannin kieli taittuu jo kohtuullisen hyvin, ja koin siinä ehkä jonkinlaisen läpimurron TP-kurssin teoriajakson aikana, jolloin kielitaitoni oli kovalla koetuksella. Oppiminen on silti ollut kivinen tie, sillä vaikka hollannissa on omat helpottavat tekijänsä, on erikoisuuksia vähintään yhtä paljon. Siinä missä suomea puhutaan yleensä suhteellisen tasaisella äänenpainolla, puhutaan hollantia usein vahvoilla intonaatioilla ja aaltoilevilla painotuksilla. Tämä yhdistettynä nopeaan puhetempoon tekee viestin vastaanottamisesta usein vaikean tehtävän, vaikka paperilla kyseisen lauseen ymmärtäisikin ongelmitta.

Hollantilaisilla on myös paljon kaiken maailman ilmaisuja, sanontoja ja maneereja puheessaan, joihin on oma totuttelunsa. Esimerkiksi kysymykseksi tarkoitettu lause päätetään usein heittämällä loppuun “of niet?”, joka on käännettynä “vai ei?”. Kuvitelkaapa jos suomalaisetkin tekisivät samoin. Eikö olisikin erikoista, vai ei? Muita eriskummallisia jokapäiväisiä sanontoja ovat esimerkiksi “in de gaten houden”, joka on suoraan käännettynä “pitää rei'issä” mutta tarkoittaa 'huomioida', “aan de slag”, joka on suoraan käännettynä “lyöntiin” mutta tarkoittaa 'aletaan töihin', sekä “het valt mee”, joka on suoraan käännettynä “se putoaa mukana” mutta tarkoittaa suurin piirtein 'sujuu hyvin'. Koitapa siinä nyt sitten pysyä perässä. 

Hollanti on siis erikoinen maa, mutta niin on varmasti omalla tavallaan jokainen muukin. Uskoisin, että monia suomalaisille itsestäänselviä asioita katsottaisiin täällä aivan kieroon, eikä näitä eroja itse tajua ennen kuin muuttaa kotiympäristöstään pidemmäksi aikaa pois. Viihdyn täällä yleisesti ottaen oikein hyvin ja elämä sujuu, vaikka kotimaakseni en Hollantia varmaan koskaan tule täysin kokemaan. Suomea ja sinne jäänyttä elämää on usein ikävä, etenkin tyttöystävääni Sannia ja muita tärkeitä ihmisiä, joita näkee nyt valitettavan harvoin.

Sille asialle ei tällä hetkellä vaan oikein voi mitään, ja on vain hyväksyttävä että elämä ja arki jatkuvat vielä pitkään muukalaisena tässä minioluita juovien ja sämpylöitä mussuttavien jättiläisihmisten maassa. Suomi on kuitenkin onneksi vain parin tunnin lentomatkan päässä, mikä ei ole ollenkaan paha. Ja onhan minulla täällä sentään aika pirun hieno duuni, jonka vuoksi kannatti muuttaa. Sen asian kun “pidän rei'issä” ja keskityn joka päivä “lyöntiin” niin eiköhän “se putoa mukana”, vai ei?

- M