maanantai 30. toukokuuta 2016

Tutkailua

APS-kurssi eli niin sanottu "tutkakurssi" on nykyään osa useimpien maiden lennonjohdon peruskurssia, sillä lähestymislennonjohtopalvelu tutkan avulla on nykypäivänä normi. APS on lyhenne käsitteestä Approach Control Surveillance (ei tule sekoittaa lentäjille tuttuun termiin Aivan Paska Sää), ja se tarkoittaa käytännössä sitä, että lennonjohtaja istuu tutkanäytön äärellä ja johtaa saapuvia koneita kohti kiitotien loppulähestymislinjaa laskeutumista varten antamalla lentäjille ohjeita, kuten esimerkiksi suunnan, korkeuden ja nopeuden muutoksia. Lähtevät lennot taas ohjataan lentoväylille ja huolehditaan, että ne pysyvät riittävillä etäisyyksillä saapuvista koneista - ja tietenkin myös toisistaan.

Tutkalennonjohtajan työskentely on ympäri maailman hyvin samankaltaista, sillä palvelun on noudatettava tarkkaan yleisiä kansainvälisiä ilmailusääntöjä ja täytettävä tietyt vaatimukset, mutta tästä huolimatta liikenteen johtamisen tyyli on suht vapaa. Esimerkiksi brittiläinen tapa vilkkailla kentillä kuten Lontoon Heathrowlla on pyörittää saapuvia koneita odotuskuvioissa toistensa päällä ja ottaa niitä siitä yksi kerrallaan laskuun. Sen sijaan esimerkiksi Helsingissä ja Amsterdamissa odotuksia käytetään harvemmin, ja ruuhkista aiheutuvat viivytykset järjestetään ohjaamalla (ns. "vektoroimalla") koneet hieman pidemmän reitin kautta. Lopputuloksessa ei siis ole hirveästi eroa, mutta tavassa päästä siihen on. Muun muassa näistä tyylieroista johtuen toisista maista tulevat lennonjohtajat koulutetaan uudessa maassa niin sanotusti talon tavoille ennen kuin he alkavat tekemään itsenäisesti töitä.

 
Toinen merkittävä syy lisäkoulutukselle on laitejärjestelmien erot. Tutkapäätteet ovat nykypäivänä kaukana elokuvista tutuista valtavista pömpeleistä, joissa keskellä pyörivä sädeviiva lakaisee pientä vihreää ruutua ja päästää aina kaikuvan pimahduksen osuessaan lentokoneeseen. Nykyajan tutkatyöpisteet ovat yleensä ison tietokonepäätteen kaltaisia, ja järjestelmän ominaisuuksia käytetään hiirtä klikuttelemalla. Eri maissa on eri laitejärjestelmät ja niihin perehdyttävät koulutuksensa, joten Suomessa saamani koulutus ei ole täysin riittävä, jotta voisin suoraan alkaa työskennellä vastaavissa hommissa Hollannissa. Virallisesti kyllä, mutta käytännössä ei. Silti sen ansiosta, että lupakirjastani löytyy jo APS-kelpuutus, voin käydä tuon paikallisen perehdytyskoulutuksen express-versiona, kuten nyt.

LVNL:n tutkakurssi on vastikään päivitetty, ja sitä osittain koekäytetään meidän neljän hengen muukalaislegioonalla. Kolmella meistä on jo APS-kelpuutus ennestään, joten vain saksalainen Niclas tekee kurssin "for real", ja me muut vain kertausmielessä. Toisin kuin Aaprossa, toimimme nyt myös toistemme pseudolentäjinä, mikä on tuonut uuden mausteen oppimisympäristöön. Yksi oppilas istuu kouluttajan kanssa lennonjohtajana, kun taas pleksin takana muut ohjaavat virtuaalilentokoneita tämän ohjeiden mukaisesti. Käytössä on jälleen Aaprosta tuttu Basic Sim, joka on parhaat päivänsä nähnyt jo kymmenisen vuotta sitten, ja joka on oikean elämän laitejärjestelmiä huomattavasti rajoittavampi. Nykyaikana koneille annetut ohjeet merkataan muistiin suoraan tutkaruudulle kunkin lennon kohdalla näkyvään tietoikkunaan eli "labeliin", mutta Basic Sim ei tätä mahdollisuutta anna, joten muistiinpanot tehdään vanhan liiton malliin paperiliuskoille, joita pyöritellään tutkan tiirailun ohessa.

 APS-kurssin Basic Sim lentäjäpiste feat. särmä virtuaalilentäjä Rik. Lasin takana lennonjohtovuorossa Niclas kouluttajan kanssa.
 
 Lentäjätyöpiste läheltä. Vasemman puolen tutkanäyttö on identtinen lennonjohtajan päässä.
 
Basic Simin tutkakuvaa. Kuva on valitettavan epätarkka, mutta liikkuva piste on lentokoneen sijainti, ja sen vieressä oleva tietoikkuna eli "label" kertoo lennon tietoja, kuten kutsumerkin, korkeuden, nopeuden, yms. Tutka maalaa pisteen perään sen aiemmat sijainnit noin puolen minuutin ajalta (ns."history dots"), joiden perusteella voi arvioida mm. koneen nopeutta, tuulen vaikutusta lentorataan ja miten laajalla kaarrolla kone muuttaa suuntaa.
 

Nyt käytävät simulaattoriharjoitukset ovat liikennemääriltään jonkin verran vilkkaampia kuin Suomessa, mikä on ymmärrettävää, sillä kurssin on tarkoitus rakentaa peruskivi Schipholin hurjia liikenneruuhkia varten. Vilkkaista harjoituksista huolimatta meininki on huomattavasti rennompaa kuin Aaprossa, jossa niskassa oli valtavat suorituspaineet. Iso positiivinen motivoiva tekijä on myös se, että toisin kuin Aaprossa tässä opittuja ja terästettyjä taitoja tullaan varmuudella käyttämään oikeassa elämässä lähitulevaisuudessa.

Vieläkin on jonkin verran epäselvää missä järjestyksessä tulevat työharjoittelut eli OJT:t (On the Job Training) tullaan käymään. Varmaa on kuitenkin se, että työharjoitteluun valmistava kuuden viikon simulaattorijakso eli "pre-OJT" alkaa lokakuun ensimmäisellä viikolla. Tätä seuraa sitten ensimmäinen työharjoittelu Schipholin tornissa. Viimeksi perjantaina kuulimme esimieheltämme, että tuoreimman suunnitelman mukaan tuo ensimmäinen työharjoittelu tornissa olisi melko lyhyt, ja siirtyisimme sen jälkeen melko nopeasti Schipholin tutkakoulutukseen. Tutkalla kun on ilmeisesti kovin työvoimatarve. OJT-aikataulut varmistunevat vasta muutaman viikon päästä, ja ne ehtivät sitä ennen muuttua vielä moneen kertaan, mutta ainakin seuraavien viiden kuukauden ohjelma on nyt pääpiirteissään tiedossa.

Tiivistettynä voi siis sanoa, että paljon on vielä koulutuksia tulossa, ja jonkin aikaa vielä menee ennen kuin omatoimisesti johdan lentoliikennettä tässä maassa. Tavoitteeseen nähden se on kuitenkin ymmärrettävää, ja totuus on se, että nautin tällä hetkellä paljon työstäni. Tiedän myös, että sitten joskus tulevaisuudessa Schipholin iltapäiväruuhkan aikaan tulen takuulla kiittämään onneani, että nämä koulutukset tuli käytyä.

Tot ziens!

- M

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Takaisin simuun

Aapron päättymisestä on jo puolitoista kuukautta aikaa, ja sen jälkeen onkin ollut pääosin vapaata kahta kielikurssiviikkoa lukuun ottamatta. Huomenna onkin sitten niin sanotusti paluu arkeen.

Tämän viikon vietin jälleen kahden saksalaisen kollegani Niclasin ja Thomasin kanssa kielikurssilla Vughtissa, jossa meininki oli pitkälti samanlaista kuin viimeksikin. Puitteet olivat erinomaiset, ihmiset mielenkiintoisia ja mukavia, mutta oppiminen intensiivistä ja vaativaa. Paljon tuli kuitenkin jälleen opittua, ja on kiva huomata oman tasonsa kehittyvän päivä päivältä paremmaksi. Edelleenkin yleisin keskustelussa käyttämäni hollannin kielen sana on "ööööö", mutta lauseiden muodostaminen sujuu jo nopeammin kuin ennen. Kielioppikin on jo pääosin hallussa, ja saan jo vähän nopeatempoisemmastakin puheesta hyvin selvää. Kyllä tämä siis vielä tästä! Heinäkuussa on vielä yksi kurssiviikko Vughtissa, jolloin keskitytään sanavaraston laajentamiseen ja hollanninkielisen ammattiterminologian käyttämiseen.

 Huoneeni nunnakirja toivotti jälleen tervetulleeksi.
 Jälkiruokapöytä oli totuttua tasoa.

Sitä ennen palaamme taas työpaikallemme LVNL:lle, jossa aloitamme huomenna APS- eli lähestymistutkakurssin. Olen jo käynyt vastaavan koulutuksen Suomessa osana peruskurssiani, joten APS-kelpuutus löytyy jo lupakirjastani, ja kurssin käyminen on tavallaan "turhaa". Kurssin tarkoitus on kuitenkin enemmän totuttaa meitä tämän maan tutkalennonjohtamisen menettelytapoihin ja samalla harjoittaa hollannin kielitaitoamme käytännössä. Aapron aikana koulutuksemme oli kokonaan englanniksi, mutta tästä eteenpäin lähes kokonaan hollanniksi.

APS-kurssi kestää kuusi viikkoa, eli heinäkuun alkuun. Viimeisen kielikurssiviikon jälkeen on muutama viikko kesälomaa, jota seuraa ACS- eli aluelennonjohtokurssi. Aluelennonjohtokurssi on jälleen täysin tarpeeton koulutus osalle meistä, minullekin, mutta työnantaja on katsonut hyödylliseksi kouluttaa meille ACS-kelpuutuksen eli "aluekelpparit" varmuuden vuoksi. Sekä tutka- että aluekurssi on perusteltu ensisijaisesti hollannin kielitaitomme parantamiskeinoksi. Totuus taitaa kuitenkin olla se, että koska yksikkökoulutusta Schipholiin ei päästä aloittamaan ennen syksyä, laittaa työnantaja meidät mielummin ylimääräisille kursseille kuin maksaa palkkaa tyhjästä. Periaatteessa minulla ei ole mitään tätä vastaan, mutta harmittaa vähän, sillä hinku päästä oikeisiin töihin on jo kova. Toivottavasti pääsen kuitenkin puhumaan oikealle radiojaksolle "Sipulin" tornissa ennen kuin ensirännät satavat.

Löysin netistä muutaman hollanninkielisen esittelyvideon, joissa näkyy LVNL:n tiloja, tutkapisteistä ja torneja. Käykää ihmeessä katsomassa, jos kiinnostaa. YouTubessa saa nykyään tekstityksenkin päälle, jos hollanti ei vielä taitu :)

https://www.youtube.com/watch?v=BvCEZYv8WVo (videolla esiintyvä Stefan oli yksi Aaprokouluttajistani)

https://www.youtube.com/watch?v=XlirW9Apvf0

- M


perjantai 13. toukokuuta 2016

Turistikruisailua

Auton tuominen Hollantiin on tuonut aivan uudenlaisia ulottuvuuksia elämääni, sillä enää ei tarvitse menoissani olla Hillegomin kahden harvaan kulkevan bussilinjan varassa. Otin tästä uudesta vapaudesta heti ilon irti viime viikonloppuna, kun siskoni Mea tuli muutamaksi päiväksi käymään luonani. Amsterdam oli meille kummallekin jo melko tuttu paikka, joten yhtä iltaa lukuun ottamatta vietimme aikamme muualla. Päädyimmekin kruisailemaan ympäriämpäri Hollannin "pääkaupunkiseutua" suorastaan erinomaisessa säässä.
 
Ensimmäisen päivän ajoreitti.
 
Ensimmäinen kohteemme oli Noordwijk aan Zee, joka on merenrantakylä Hillegomista lounaaseen. Kartalta katsottuna se näytti mukavalta pikkupitäjältä valtavien hiekkarantojen kupeessa, joten ajattelin sen varmaan olevan ihan näkemisen arvoinen paikka. Matkan varrella poikkesimme kuitenkin ensin pällistelemään Hillegomin ja samalla myös koko Hollannin yhtä tavaramerkkiä, eli tulppaanipeltoja.

 Väriä on siinä monenlaista!
 
 
Noordwijk aan Zee olikin sitten jotain aivan muuta kuin mitä olin odottanut. Meininki oli kuin Ranskan rivieralla (tai näin voisin kuvitella, sillä en ole koskaan siellä käynyt), ja ihmisiä oli paljon! Oli kesän ensimmäinen todellinen hellesunnuntai, joten puoli Hollantia ja Saksaa oli saapunut paikalle, ja parkkipaikkaa oli miltei mahdoton löytää. En ole ikinä oikein nauttinut "massabiitseistä", enkä olisi uskonut löytäväni sellaista näin läheltä Hillegomia, mutta totta tosiaan alle 20min ajomatkan päässä pienestä tulppaanituppukylästäni löytyy valtava hiekkaranta ja lomakylä suurine hotelleineen ja rantaravintoloineen. Hyvä puoli itse rannassa on kuitenkin se, että se on todella suuri, joten tilaa jokaiselle auringonpalvojalle löytyy ihmismassasta huolimatta. Lämpöäkin oli mukavat +27 astetta, joten kyllä tarkeni!

  Noordwijk aan Zee.
 
 Noordwijk aan Zeen rantabulevardia.
 
 Life's a beach!
 
 
Emme olosuhteista huolimatta jääneet biitsille loikoilemaan, vaan jatkoimme reilun tunnin jälkeen matkaamme etelään kohti Haagia. Haagissakin päädyimme kuitenkin yllätys yllätys rannalle, eli kuuluisalle Scheveningenin ranta-alueelle, jossa ihmisiä oli jälleen hurja määrä. Valtava biitsi ja Haagin pieni satama ovat kuitenkin näkemisen ja kokemisen arvoisia. Meren läheisyyden vuoksi rantaravintoloissa on hallitseva seafood-teema, ja söinkin lounaaksi oikein makoisan lohipastan. Hinnat tosin ovat luonnollisesti jonkin verran tavallista korkeammat, mutta silti ihan siedettävät.

 Scheveningen beach Haagissa.
 
 
Haagin keskustan tutkimisen jätimme seuraavaan kertaan, ja jatkoimme matkaa koilliseen Leideniin. Leiden on keskikokoinen kaupunki Haagin ja Amsterdamin välissä ja myös kuuluisan taiteilijan Rembrandtin syntymäpaikka (niille joita tuollainen tieto kiinnostaa). Kaupunki näytti aluksi aika tylsältä ennen kuin pääsimme keskustaan, jossa rakennuskanta on huomattavasti vanhempaa ja hienompaa. Todella miellyttävä paikka! Leidenin vanha keskusta on kuin todellinen mini-Amsterdam, jossa keskuskatujen välissä kulkee kanaaleja, joiden rannoilla on kymmenittäin ravintoloita ja baarikahviloita. Vaikkei keskustassa mitään varsinaisia nähtävyyksiä näyttänyt olevan, suosittelen lämpimästi siellä poikkeamista, mikäli kulkee Amsterdamista Haagiin tai toisinpäin. Varsinkin jos on kesä ja hyvä sää.

 Leidenin keskustaa. 
 
Leidenin keskustaa.

Seuraavana päivänä tutustuimme sitten pääkaupunkiseudun pohjoisosaan, ja ensimmäiseksi ajoimme noin 40min matkan Alkmaariin. Alkmaar on melko samanlainen kaupunki kuin Leiden, ja se on tunnettu mm. kesäaikaan järjestettävistä perinteisitä juustomarkkinoista, tosin muuhun kuin markkina-aikaan se tuntuu olevan hieman hiljaisempi paikka kuin etelän suuremmat cityt. Kurssikaverini Joey on Alkmaarista kotoisin, ja hän tuli kanssamme terassille kaupungin keskustaan. Keli oli jälleen kuuma, ja jo parin tunnin terdellä istumisen jälkeen olin saanut aikaiseksi kärventyneet käsivarret ja nenän sekä upean seksikkäät t-paitarusketusrajat.

 Toisen päivän ajoreitti.
 
 Alkmaarin juustomarkkinat. Kuva otettu kuukautta aiemmin, kun olimme Aapron jälkeen Joeyn luona käymässä.
 
 Lounasleivät Alkmaarin terdellä.

Alkmaarista jatkoimme itään kohti Enkhuizenia, josta kulkee kartalla hämmästyttävän näköinen 27km pituinen kaareva tienpätkä meren yli Lelystadiin. Tie on nimeltään Houtribdijk, ja se on nimensä mukaisesti dijk eli maapato, jonka eteläpuoli oli alunperin perihollantilaiseen tyyliin tarkoitus kuivattaa ja muuttaa viljelymaaksi. Näin ei kuitenkaan koskaan ole tehty ja nyt pato on vain pitkä ja kapea oikoreitti kahden kaupungin ja samalla Noord-Holland ja Flevoland -provinssien välillä. Tanskalaiset olisivat varmaan tapansa mukaan veloittaneet tien ylityksestä vähintään 350 kruunua, mutta täällä ylittäminen on onneksi ilmaista. Harmi vain, että matkan varrella ei ole loppujen lopuksi hirveästi nähtävää, mutta on se sentään vähintäänkin tavallisesta motarista poikkeava ajoreitti.

 
Tarkoituksenamme oli tutustua toisella puolella vielä Lelystadiin eli "lelukaupunkiin" (hehheh...), mutta oli Mean kotiinlähtöpäivä, ja iltapäiväruuhkissa seisomisen vuoksi alkoi meillä olla jo vähän kiire lentokentälle. Melko paljon saimme kuitenkin nähtyä parissa päivässä, joten hyvä niin, ja jääpähän seuraavallekin kerralle jotain!

Fijn weekend, en tot ziens!

- M

lauantai 7. toukokuuta 2016

Road trip Vantaa-Hillegom

40 tuntia, viisi maata, 1853 ajokilometriä, yksi laivamatka ja paljon paljon moottoritien tuijottamista. Siinä tiivistettynä parin viime päivän tapahtumat!

Kyseessä oli siis soolo road trip Suomen Vantaalta Hollannin Hillegomiin, jonka tein saadakseni vihdoin ja viimein autoni tänne ja samalla myös jonkin verran isompia tavaroitani, joita ei oikein lentokonematkatavaroissa ole voinut kuljettaa. Tiesin, että ajomatka olisi edessä ennemmin tai myöhemmin, ja olin odottanut sitä ristiriitaisin fiiliksin. Olen aina pitänyt autolla ajamisesta, ja näin monen eri maan läpi ajaminen olisi aivan uusi ja jännä kokemus, jonka ansiosta ilmassa oli todellista seikkailun tunnetta. Toisaalta kuitenkin tajusin, että matka tuskin tulisi olemaan mitään herkkua suurimman osan aikaa, sillä jo Google Mapsin optimistinen arvio ajomatkan kestoksi oli yli 16 tuntia, ja joutuisin ajamaan kaiken yksin ja tylsiä moottoriteitä pitkin. Pisin yhtäjaksoinen ajomatkani tähän mennessä on ollut Helsingistä Rovaniemelle, eli "vain" yhdeksän tuntia ja 810km, joten ennätys oli menossa heittämällä uusiksi.

Ensimmäinen etappi oli niinkin hurja kuin Vantaa-Turku. Kello soitti torstaiaamuna 4:45, eli lähdin luonnollisesti erittäin virkeänä kohti Turkua, josta olin varannut laivamatkan Viikkarilla Tukholmaan. Yksisuuntainen reittimatka päivällä oli selkeästi edullisin vaihtoehto, ja matka auton kanssa, B-hytti ja lounasbuffetti maksoivat yhteensä vain 56 euroa, mitä pidän hyvänä hintana. Hytti ei tietenkään ollut mikään ihmeellinen, vaan käytännössä siivouskomero + punkka, mutta enpä kyllä enempää odottanutkaan saati tarvinutkaan, joten olin ihan tyytyväinen. Sijaintikin oli peräti kutoskannella, eikä mopoautokannen alla rottien seassa, kuten olin odottanut.

 Turkkuseen tiä viä.
  
 Ajokelissä ei ollut valittamista!

 Uljas Amorella.

Laiva oli melko täynnä, joten vietin suurimman osan ajasta hytissäni joko nukkumassa tai harjoittelemassa hollantia erossa ahdistavasta ihmismassasta. Poistuin matkan aikana hytistä vain syömään ja kiertämään laivan kerran läpi, jonka yhteydessä kävin ylhäällä räpsimässä turistimaisesti kuvia ohi lipuvista saaristomaisemista. Lounasbuffet oli taattua viikkaritasoa. Tuskin missään muualla maailmassa saa yhtä heikkolaatuista laaturuokaa. Hintaan kuuluva perinteinen seuraavan päivän ripulitauti jäi kuitenkin yllättäen tulematta, joten it wasn't all bad. Ja vesikin oli ihan hyvää!

 
 
 
Amorella oli Tukholman satamassa noin iltaseitsemältä torstaina, jonka jälkeen oli edessä reilun kolmen tunnin ajomatka Etelä-Ruotsin läpi Jönköpingiin, josta olin varannut hotellin yöksi. Ruotsissa ajaminen ei poikkea juurikaan Suomesta, mutta sen sanon, että iltahämärän aikaan kannattaa ottaa peura- ja hirvivaroituskyltit tosissaan. Hirvet ovat sen verran isoja, että ne yleensä havaitsee helpommin, mutta peurat ovat pienempiä, ketterämpiä ja veemäisempiä. Hirviä olen nähnyt tien varsilla ennenkin, mutta peuraa en ole koskaan ennen nähnyt moottoritiellä. Nyt kuitenkin näin alle tunnin sisään kaksi, jotka molemmat olivat päässeet riista-aidan yli moottoritien puolelle. Hämärän takia havaitsin molemmat melko myöhään, ja jälkimmäisen jopa niin myöhään, että en olisi ehtinyt väistää (ainakaan turvallisesti), jos se olisi päättänyt lähteä ylittämään tietä. Onneksi tällä kertaa bambi tyytyi vain seisoskelemaan parin metrin päässä ajokaistasta.

Puhelias ja pelottava?

Reittini Tukholmasta Jönköpingiin.
  
Ajomatka Tukholmasta ei ollut peurahavaintoja lukuun ottamatta kovinkaan tapahtumarikas. Mieleen jäivät päällimmäisenä mm. Tukholman lähistön epämiellyttävän kapeat moottoritiekaistat ja suuri köpingien määrä. Kolmessa tunnissa vastaan tuli Nyköping, Norrköping, Linköping, Jönköping... Matkaetapin paras vaihe olikin vasta ihan lopussa, kun lähestyin Jönköpingiä Vättern-järven rantaa seuraavaa tietä pitkin. Auringonlaskun kajoa oli vielä riittävästi valaistakseen järven pintaa, ja kaupungin valot kimaltelivat vastarannalla, mikä teki näystä todella hienon.

Yön vietin Good Morning Jönköping -nimisessä hotellissa. Ulkoapäin rakennuksesta tuli hieman mieleen Psycho-elokuva ja sisältä vanhainkoti, mutta se ajoi kuitenkin asiansa. Huone oli vähän tunkkainen, mutta sänky hyvä ja lakanat puhtaat, ja Ruotsin hintatasoon nähden halpaan 77 euron yöpymiseen kuului lisäksi mm. parkkipaikka, wifi ja aamupala. Kikattelevat respatytöt tosin meinasivat vahingossa veloittaa minulta hinnan kahteen kertaan, joten onneksi olin ratkaisevalla hetkellä edelleen riittävän hereillä hoksatakseni sen.

 Reittini Jönköpingistä Hillegomiin. Tämä Googlen ajoaika-arvio on vähintäänkin optimistinen.

Seuraava päivä olikin sitten the big one, eli reilut 1200km. Jönköpingistä matka jatkui etelään Helsingborgin kautta Malmöön, josta ylitin kuuluisan Øresundsbronin (tuttavallisemmin Juutinrauman sillan) Kööpenhaminaan kuumaperunasuiden maahan. Sillan ylitys oli melko kallis, 48 euroa, mutta se oli nopeampi ja mielenkiintoisempi vaihtoehto kuin rekkamieslautta Helsingborgista toiselle puolelle Helsingøriin. Sillalla maisemat olivat hienot ja keli erinomainen, sillä taivas oli selkeä ja tuuli tyyntä. Maisemia olisi kelvannut katsella rauhassa kauemminkin, mutta silta on kuitenkin moottoritie, eikä siinä paljoa kannattanut muuhun keskittyä kuin ajamiseen. Pari kuvaa ehdin onneksi räpsäistä kehenkään kolaroimatta.

 Øresundsbron.
 
Tanskassa reittini vei Kööpenhaminasta ensin länteen Odensen ohi ja sitten Koldingin kautta etelään kohti Saksaa. Ennen Odensea oli ylitettävä toinen valtava silta Storebæltsbroen, joka oli mielestäni jopa tyylikkäämpi kuin Juutinrauma, mutta lähes yhtä kallis ylittää. Tanskan läpi ajaminen kesti kokonaisuudessa vain rapiat kolme tuntia, ja siltojen lisäksi positiivisin asia oli teiden taso. En pitänyt Suomen tai Ruotsin teitä mitenkään huonoina, mutta Tanskan motareihin verrattuna ne ovat kuin mukulakivikatuja!

 Storebæltsbroen.

Saksan rajan ylitin noin yhden aikaan iltapäivällä. Hollantiin pääsisi useita reittejä, mutta joka tapauksessa ensimmäiseksi tulisi päästä Elben toiselle puolelle, ja lähin paikka ylittää (tai oikeastaan alittaa) oli Hampuri. Luottotutkaparini Google Maps kertoi jo tässä vaiheessa, että osuisin Hampuriin ruuhka-aikaan, ja moottoriteillä olisi odotettavissa viivästyksiä. En ollut kuitenkaan huolissani, ja päätin mielummin mennä rauhassa syömään Schleswigissä noin 100km ennen Hampuria. Tämä oli huono päätös kahdesta syystä. Ensinnäkin ruoka ei ollut ihan sitä mitä odotin, sillä tilasin paikallisesta huoltoasemaravintolasta hieman tavallista pizzaa terveellisemmältä vaikuttaneen tonnikalapizzan, mutta alla on kuva siitä, mitä eteeni tuotiin. Kyseinen leivos oli ehkä 60% juustoa, 30% taikinaa ja loput tomaatti-tonnikala-sipulitahnaa, ja kaloreita oli varmaan enemmän kuin synttärikakussa. Seuraavan tunnin ajan sainkin taistella vatsakramppeja vastaan, ja kaduin päätöstäni olla menemättä viereiseen Burger Kingiin, jossa olisin ainakin tiennyt mitä saan.

Nam...

Toinen syy, miksi lounastauko ennen Hampuria oli huono päätös, oli se, että noin tunnin pysähdyksen aikana olivat ruuhkat paisuneet moninkertaisiksi. Google Maps kertoi ensin, että viivästystä olisi noin 20min, mutta lounaan jälkeen odotettavissa oli jo yli 1,5 tuntia! En uskonut ennen kuin näin, ja totta tosiaan, seisoin Hampurin ruuhkassa yli puolitoista tuntia. Syynä oli Elben alittava tunneli, jossa oli useita kaistoja suljettu, mutta syytä tähän en koskaan saanut selville. Olen käynyt Hampurissa kerran aiemmin ja pidin kaupungista kovasti, mutta tämän jälkeen kirosin sen alimpaan manalaan.

Kun vihdoin matka taas jatkui, myönnän kaasujalkani olleen turhautumisen vuoksi hieman tavallista painavampi. Tämä kuitenkin tavallaan kuului asiaan, sillä olinhan Saksassa, jonka moottoriteillä eli autobahneilla ei pääosin ole nopeusrajoituksia. Olin odottanut autobahneilla ajamista mielenkiinnolla, ja mielenkiintoista se takuulla olikin. Tiet ovat mulkkujen audi- ja bemarikuskien kotikenttiä, eikä nopeuden ja liikennekäyttäytymisen röyhkeydellä ole niillä mitään rajaa. On outo tunne, kun ajat itse ohituskaistaa 140km/h, mutta olet silti kuin karavaanari tukkimassa takaa tulevien tietä, jotka muuten ajaisivat kahtasataa ohi aivan toistensa puskureissa kiinni. Turvaväli on muutenkin aivan vieras käsite Manner-Euroopassa, ja tapakulttuurin mukaan jos viereisellä kaistalla on juuri ja juuri oman auton mittainen rako, voi siihen siirtyä huoletta vilkkulamppuja säästäen. Suomalainen liikennekäyttäytyminen on Saksaan verrattuna taivaallisen sivistynyttä.
 
 Vaikka autobahnit ovat hurjia, ne kuitenkin toimivat, ja matka taittuu jouhevasti. Kaikki ymmärtävät "säännöt" (eli sen, että sääntöjä ei oikein ole) ja toimivat sen mukaisesti. Kaahaaminen ei ole niin vaarallista, kun kaikki ajavat kovaa, ja autojen suhteelliset nopeudet eivät poikkea toisistaan. Turvallisinta on siis itsekin ajaa kovaa, jotta pysyy hyvin virrassa mukana, antaa tietä kovempaa ajaville, ja pitää turvavälit riittävinä aina kun mahdollista. Kulttuurishokin jälkeen hommasta pääsee kyllä melko nopeasti jyvälle. Tarkkana saa kuitenkin olla koko ajan, minkä ansiosta pysyin pitkällä ajomatkalla yllättävän virkeänä.

 Autobahnilla Saksassa.

Reittini Saksan läpi jatkui Hampurin jälkeen Bremenin, Osnabrückin ja Rheinen kautta Hollantiin, jonka rajan ylitin vähän iltaseitsemän jälkeen. Rajalta Amsterdamiin ja siitä Hillegomiin oli yhteensä alle 200km, jotka olivatkin yllättäen miltei koko matkan miellyttävimmät ajokilometrit. Eikä pelkästään siksi, että ne olivat viimeiset, vaan myös siksi, että moottoritiet ovat Hollannissa varmaan koko Euroopan parhaat! Asfaltti on silkinpehmeää ja kaistoja usein viisi tai enemmän. Koskaan ennen en ole myöskään ollut näin iloinen kohdatessani nopeusrajoituksia, mutta Saksan kaaoksen jälkeen ne tuntuivat tuovan ihan erilaista rauhaa ajamiseen. Kaiken lisäksi rajoitukset tuntuivat järkeviltä ja sopivilta, toisin kuin Suomessa monesti.

Hollantilainen moottoritie. Silkinpehmeä asfaltti ja viisi kaistaa molempiin suuntiin!

 
Saavuin perille Hillegomiin lopulta illalla vähän ennen puoli kymmentä, noin 14 tuntia sen jälkeen, kun olin lähtenyt hotellilta Jönköpingistä ja 40 tuntia kotoa Vantaalta lähdön jälkeen. Trippimittari näytti 1853km, joista yli 1200km oli ollut lähes putkeen. Matka meni Hampurin ruuhkia lukuun ottamatta yllättävän jouhevasti ja ilman suuria vastoinkäymisiä, joten olin tyytyväinen ja helpottunut, kun viimein kurvasin parkkiin kotitaloni pihaan. Toivottavasti ei ihan heti tarvitse tehdä samaa reissua uusiksi.

Reitti oli kuitenkin hyvä, joten jos sama matka tulee tehtyä, en varmaankaan lähtisi sitä muuttamaan. Suosittelisin silti ainakin varaamaan reissuun päivän tai pari enemmän, jotta matkan varrella ehtii tutustumaan muihinkin paikkoihin kuin moottoritiehen. Eikä varmasti olisi pahitteeksi, jos mukana olisi muutakin seuraa kuin radio ja cd-soitin :)



- M