Schiphol APP
Vaikka luottamukseni, että läpäisen kuuluisan vaikean APART-kurssin, oli alusta asti vahva, mikään läpihuutojuttu se ei missään nimessä ollut. Etenkin loppua kohden vaikeus- ja vaatimustaso olivat aivan tähtitieteelliset, ja harjoituksissa oltiin välillä aivan helisemässä. Liikennemäärät olivat loppua kohden miltei poikkeuksetta oikean elämän maksimikapasiteettia suuremmat, ja toisin kuin oikeassa elämässä, ei esimerkiksi saapuvaa liikennettä voinut rajoittaa holdingin pyörittämisellä.
Vaikka miltei aina harjoitustilanteista selvittiin ilman sen suurempaa katastrofia, oli liikennetilanteita niin paljon, että parantamisen varaa riitti joka kerta melkoisesti, ja perihollantilaiseen tyyliin kouluttajat olivat sen suhteen aina täysin armottomia. Siinä missä esimerkiksi Suomessa olen tottunut rakentavaan kritiikkiin ja myös positiivisien puolien ja kannustuksen vahvaan ilmaisemiseen, on paikallinen tyyli puhtaasti listata kaikki mahdollinen harjoituksessa huonosti mennyt seikka ja sanoa, että tee tämä ja tämä ensi kerralla paremmin. Silloin tällöin nappisuorituksen jälkeen saattaa irrota jonkin verran kehujakin, mutta niin sanotussa perussuorituksessa sen varaan ei koskaan kannattanut laskea.
Tällainen opetuskulttuuri toisaalta pitää vaatimustason jatkuvasti kovana ja huolehtii, ettei koulutettava missään vaiheessa vahingossakaan vaadi itseltään liian vähän, mikä on täysin ymmärrettävää huomioiden tulevan työpaikan haasteet. Toisaalta seuraus on myös se, että koulutettavan henkinen kantti on oltava rautainen, sillä jatkuva kritiikki ja heikot suoritukset on otettava lannistumatta vastaan, ja itsensä psyykkaaminen ja kasaaminen näiden jälkeen on täysin omalla vastuulla. Kouluttajien ammattitaito on totta kai kova, mutta kuten lennonjohdossa yleisestikin, tyylejä ja mielipiteitä on monia, ja kouluttajien vaihdellessa saattoi vastaan tulla myös keskenään ristiriitaisia ohjeistuksia.
Tämän kaiken vuoksi APARTin viimeinen kolmannes oli kokemuksena melko epämiellyttävä, sillä jokainen simupäivä oli ankaraa suorittamista, eikä tekemisestä päässyt nauttimaan samalla tavalla kuin kurssin ensimmäisellä puoliskolla. Viikkoarvostelut olivat omalta kohdaltani aina riittävät, eli siis vähintään tyydyttävät, mutta oma ongelmani oli enemmänkin suoritusten vaihtelevuus: yhtenä päivänä saatoin lyödä tauluun suorastaan erinomaisen suorituksen vaativassa harjoituksessa, kun taas toisena päivänä saatoin hölmöillä ratkaisuillani tai liian hitaalla reagoinnillani kaivaa niin sanotusti omaa kuoppaani alusta asti.
APART huipentui viime viikolla lopputarkkariin, joka oli yksi tunnin mittainen simulaattoriharjoitus FDR/DCO- eli feeder-pisteessä. Tunnin mittaisen harjoituksen aikana liikennettä tuli hurja määrä joka suunnasta, ja kouluttajien sanoja lainatakseni harjoitus sisälsi "kaikki mahdolliset tilanteet". Aiempien tarkkareiden tyyliin kurssikavereideni sijaan muissa pisteissä työskentelivät oikeat lennonjohtajat, joiden ohjeistukseen kuului, etteivät he neuvoisi tai muuten auttaisi minua ollenkaan. Tiesin, että aiempien vaihtelevien suoritusteni myötä harjoitteluun pääsyni ei todellakaan ollut taattu, ja siten hartioillani painoi tieto, että jos nyt epäonnistuisin ja putoaisin jatkosta, olisivat kuluneet kaksi vuotta olleet suurelta osin turhaa. Jos en tätä tavoitettani saavuttaisi, en antaisi sitä itselleni varmaan koskaan anteeksi.
Fiilikseni ennen lopputarkkaria.
Siispä lähdin antamaan aivan kaikkeni tähän viimeiseen ratkaisevaan suoritukseen. Mieleeni muistui jälleen kerran Aapron lopputarkkari miltei kaksi vuotta sitten, ja tällä kertaa paineita oli vielä enemmän. Toisin kuin silloin, jännitys katosi tällä kertaa nopeasti, ja pääsin alussa hyvin vauhtiin. Harjoituksen edetessä liikenne kuitenkin vilkastui ja monimutkaistui nopeasti, ja sorruin lopulta melkoiseen yliyrittämiseen, minkä johdosta en lopulta ollut ollenkaan tyytyväinen lopputulokseen. Arviointi oli niin ikään ankara, ja vaikka arvosanani oli juuri ja juuri luokkaa tyydyttävä, ei se minua itseäni tyydyttänyt pätkääkään. Muut kurssikaverini olivat kertomansa mukaan niin ikään helisemässä lopputarkkarissa, ja vain yhden arvosana oli selkeästi hyvä.
Suoritin tarkkarin ryhmämme viimeisenä, ja sitä seurasi koulutusryhmän kokous, jossa päätettiin ketkä meistä neljästä jatkavat harjoitteluun. Minua ja Bartia, jonka tarkkari oli minua ennen, pyydettiin jäämään rakennukseen odottamaan kokouksen ajaksi, jotta sen tulokset voitaisiin kertoa meille henkilökohtaisesti. Jonne ja Thomas olivat käyneet tarkkarinsa edellisenä päivänä, joten heille tuli tieto myöhemmin puhelimitse. Vajaan tunnin odottelu oli suoraan sanottuna piinaava. Bart oli epäonnistunut pahasti lopputarkkarissa, ja oli muutenkin alisuorittanut viimeiset viikot, joten hän vahvasti uskoi pelinsä olevan pelattu. Itse en tiennyt yhtään mitä ajatella muuta kuin, että olin karvaasti pettynyt viimeiseen suoritukseeni.
Lopulta puhelin soi, ja meidät kutsuttiin yläkerran toimistoon kuulemaan päätökset. Bart pyydettiin sisään ensimmäisenä, ja minun tuli odottaa tämän aikaa ulkopuolella käytävässä. Yksin tyhjässä käytävässä seisoskelu oli ehkä elämäni pisimmät kymmenen minuuttia, ja ehdin käydä mielessäni läpi moneen kertaan kaikki skenaariot, mitä hetken kuluttua voisi tapahtua. Kun lopulta ovi aukesi, asteli Bart ulos vakava ilme kasvoillaan ja näytti peukkua alaspäin. Hänen tiensä katkesi tähän. Astuin huoneeseen, jossa istuivat pöydän ääressä Schipholin koulutuspäällikkö, APARTin kurssinjohtaja, sekä HR-osaston edustaja, enkä tiennyt ollenkaan mitä sanoa tai kehen katsoa. Koulutuspäällikkö lausui kuitenkin heti alkuun sanat, joita en ollut varma kuulevani: "Miko, sunnuntaina aloitetaan työharjoittelu." Pääni painui alas suuren helpoituksen huokauksen saattelemana. Matka jatkuu siis edelleen, vaikka epäonnistuminen oli lähempänä kuin olin koskaan uskonut.
Keskustelimme jonkin aikaa menneestä kurssista, tulevasta harjoittelusta ja muista asioista. Viesti oli, että olen näyttänyt riittävästi kykyjä selviytyä tulevasta harjoittelusta, mutta vaihteleva suoritustaso on ehdottomasti saatava tasaantumaan hyväksi. Harjoittelu alkaa totuttelujaksolla, jossa töitä tehdään miltei pelkästään ARR- eli arrival-pisteissä johtaen saapuvia koneita loppulähestymiseen, mikä on suhteellisesti yksinkertaisempaa kuin feeder, joka aloitetaan jonkin verran myöhemmin. Harjoittelun arvioitu kesto on noin puoli vuotta, mutta se toisaalta riippuu paljolti myös omasta kehityksestäni. Aikaa hengähtää ennen ensimmäistä oikean elämän harjoitteluvuoroa oli vain pari päivää, ja ensimmäinen lomapätkä on tiedossa vasta kesällä. Sirkus jatkuu siis käytännössä saman tien.
Jonne ja Thomas jatkavat niin ikään kanssani harjoitteluun, kun taas Bartin tie jatkuu jossain muussa työssä firman sisällä, mikä hänelle onneksi luvattiin. Ensimmäinen harjoitteluvuoroni on tätä kirjoittaessa jo takana, ja se olikin melkoisen tapahtumarikas. Siitä ja muutenkin ensitunnelmista lisää ensi kerralla. Se on kuitenkin selvää, että Schipholin ilmatila ei enää koskaan ole entisensä, kun tämä yksi hullu suomalainen on päästetty irti!
- M
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti