Kuten osasin odottaa, työnantajalta tarjottiin jatkomahdollisuutta joko Rotterdamissa tai Schipholin VLA/OPL -virassa, jonka myötä noin vuotta myöhemmin olisi mahdollisuus edetä Groundiin. En pitänyt aluksi kummastakaan vaihtoehdosta pätkääkään, ja varsinkin jälkimmäinen tuntui epämiellyttävältä jo pelkästään pitkän Groundin odotuksen vuoksi, mutta myös siksi, että joutuisin palaamaan Schipholin työyhteisöön ja kohtaamaan sellaisia ihimisiä, joita viimeaikaisten tapahtumien myötä mielummin en näkisi.
Ajan myötä Rotterdam alkoi tuntua ratkaisuna paremmalta, ja paikallinen koulutuspäällikkökin oli minua suurella innolla ottamassa riveihinsä. Päädyin siis parin viikon harkinnan jälkeen hyväksymään Rotterdamin tarjouksen. Tiedossa oli kuitenkin jälleen uuden koulutuspolun aloittaminen, vaikkakin pikaversiona. Rotterdamin yksikkökoulutus kestää normaalisti noin 1,5 vuotta, mutta minulle oli tarkoitus ajattaa kaikki vaadittavat kelpuutukset läpi alle vuodessa. Aloituspäiväksi sovittiin 26. marraskuuta, ja viikon teoriakurssin jälkeen tekisin lyhyen tutustumispätkän Rotterdamin tornin assistenttipisteessä. Siitä etenisin sitten mahdollisimman pian tutkakoulutukseen, joka Schipholin kokemukseni myötä olisi minimikestoinen, eli noin 3-4 kuukautta. Siitä seuraava askel olisi torni, joka on Rotterdamissa tutkaa selkeästi vilkkaampi työympäristö. Siksi koulutuskin kestäisi noin puoli vuotta.
Rotterdam The Hague Airport
Vaikka koulutuspolku olisi kuinka lyhennetty, tarkoittaisi se silti jälleen melkein vuoden pidennystä jo lähes kolme vuotta kestääseen koulutusten vuoristorataan, enkä siksi odottanut sitä innolla. En kuitenkaan nähnyt muita vaihtoehtoja, sillä työtilanne Suomessa oli korkeintaan hieman parempi kuin lähtiessäni, ja muut ulkomaiset suurkentät vaativat miltei poikkeuksetta vähintään kolmen vuoden työkokemuksen joltain muulta suurkentältä. Schiphol tällainen ehdottomasti on, mutta vaikka osaamiseni olisi kuinka hyvää nyt, ei virallinen työkokemukseni riitä. Tilanne näytti siis lohduttomalta, ja ainoa vaihtoehtoni näytti olevan hyväksyä Rotterdam, jossa liikennettä on toki lähes neljä kertaa enemmän kuin esimerkiksi Oulussa, mutta silti kymmenen kertaa vähemmän kuin Schipholissa. Tutkavuorojen tekeminen kirjaimellisesti muutaman metrin päässä Schipholin APP-työpisteistä olisi myös ollut kivuliasta tietäen, että rahkeet sinnekin olisivat takuulla riittäneet. Olinhan siellä jo vuoden verran istunut.
Elämä on kuitenkin yllätyksiä täynnä, ja kun tunneli tuntui pimeimmältä, näkyikin sen päästä yllättäen valoa. Suomen lennonjohtotyönantajan ANS Finlandin rekrytointisivut yleensä kumisevat tyhjyyttään, mutta muutama viikko sitten avautui hakuun kertaheitolla useita lennonjohtovirkoja Suomen niin sanotuille maakuntakentille, mm. Joensuuhun, Turkuun, Kokkolaan ja Kemiin. Näistä tosin vain yksi, Kemi, oli vakituinen virka, kun taas loput olivat korkeintaan vuoden määräaikaisia. Lyhyet määräaikaisuudet ovat usein normi, sillä maakuntakenttien liikennemäärien ja siten lennonjohtajien tarpeen arviointi pitkällä tähtäimellä on vaikeaa, jolloin vakituiset virat ovat kiven alla. Vaikka kuinka mieli tekikin palata Suomeen, käytännössä varman Rotterdamin pestin jättäminen lyhyen määräaikaisen viran vuoksi olisi kohtuuttoman suuri riski. Siispä päätin hakea ainoastaan Kemin vakituista paikkaa.
Suomen lennonjohtoalan työtilanne huomioiden en uskonut mahdollisuuksieni olevan kovin korkeat, sillä Suomessa lennonjohtovirkoihin ei rekrytointisopimusten ja -käytäntöjen vuoksi ole helppoa päästä ilman aiempaa kotimaan kokemusta, ja varsinkin vakituiset työsopimukset ovat Suomessa todella kysyttyjä. Kuulin myöhemmin hakijoita Kemiin olleen peräti 17, mikä on Suomessa paljon. Hakuaika päättyi reilu viikko sitten torstaina, ja mikäli tulisin valituksi, uskoin kuulevani sen viimeistään tiistaina virka-ajan puitteissa. Maanantai ja tiistai menivät pitkälti kelloa vilkuillessa, ja tiistaina Hollannin aikaa viideltä iltapäivällä olin jo käytännössä luopunut toivosta. Suomessa kun kello oli jo kuusi, ja näin montaa päivää valinnan tekemiseen tuskin menisi.
Ulkona oli jo pimeää, kun yhtäkkiä puhelin soi. Kemin paikka oli minun.
Masennus ja pettymys muuttuivat kertaheitolla suureksi riemuksi, ja tuulettelin itsekseni Lissen kämpässäni vielä puoli tuntia puhelun päättymisen jälkeen. Tavoitteeni aina viisi vuotta sitten peruskurssilta valmistumisestani saakka on ollut saada vakituinen lennonjohtovirka Suomesta, ja nyt se oli totta. Näin en uskonut elämäni vielä tässä kohtaa menevän, mutta aina eivät asiat vain mene suunnitelmien mukaan. Aloitus on jo parin viikon päästä simulaattorikurssilla Vantaalla, ja sitä ennen on kaksi viikkoa talvilomaa. Näin ollen Hollannissa en enää lennonjohtotyötä tule tekemään.
Kemi on tietysti yksi Suomen pienimmistä ja vähiten vilkkaista lentoasemista, joten pudotus Schipholin mäiskeestä tulee olemaan melkoinen. Toisaalta viimeisen vuoden kestänyt tutkakoulutus imi minusta kaikki mehut ja valitettavasti myös ison osan työskentelyn ilosta, joten tahdin merkittävä muutos on minulle erittäin tervetullutta. En myöskään näe uutta pestiäni pelkästään vakituisena työsuhteena Kemiin, vaan ANS Finlandille, jonka sisällä voin ennemmin tai myöhemmin edetä isommille kentille, joista Helsinki-Vantaa on koko urani alusta asti ollut päätavoitteeni. Tämän parempaa mahdollisuutta päästä siihen tavoitteeseen en helpolla saa.
Työhaastattelustani LVNL:lle tulee pian kolme vuotta täyteen, ja näin ollen matkani Hollannissa tulee aika tarkkaan kolmen vuoden jälkeen päätökseensä. Tämä tapahtuu paljon aiemmin kuin olin odottanut, mutta tässä vaiheessa olen erittäin tyytyväinen, enkä ole Kemin paikan hyväksymistä katunut sekuntiakaan. Kävin Hollannissa pitkät koulutukset ja kehitin osaamistani vaikeuksien kautta aivan huippuunsa, ja jos kerran LVNL niistä näin vähällä haluaa luopua, ei se ansaitse minulta enää yhtään enempää. Mielummin tuon kaiken osaamiseni mukanani koti-Suomeen ja luon uraa rakkaassa kotimaassani, jonne tunnen kuuluvani.
Tripadvisor lupailee tällaisia maisemia Kemiin. Pakko kai on uskoa!
Tämän myötä myös blogini tarkoitus pikku hiljaa häviää. Aloitin kirjoittamisen dokumentoidakseni elämääni ja uraani Hollannissa, ja Suomeen muuton myötä tuota tarkoitusta ei pian enää ole. Tarinani lentävien hollantilaisten kanssa lähestyy loppuaan. Kirjoitan tänne varmasti vielä kerran ennen vuoden loppua, ja varmaan palaan vielä joskus tulevaisuudessa kertomaan tilannepäivityksen urastani Suomessa. Nyt lähden kuitenkin talvilomalle ja kauan odotetulle ulkomaanmatkalle hyvillä mielin.
Palatkaamme vielä asiaan!
- M
