Takana ovat kolme erittäin raskasta viikkoa, ja kaikessa lyhykäisyydessään syy on se, että meikäläisen tie Schipholin APP:ssa päättyi käsittämättömästi ja yllättäen kuin seinään noin kolme viikkoa sitten. Meneillään oli feeder-harjoittelu, joka oli aivan viimeistä niittiä vaille valmis. Niin valmis, että tarkkaripäiväkin oli jo tiedossa.
Vuoden koulutuksen ja yli puolen vuoden harjoittelun jälkeen maaliviivan alkaessa häämöttää alkoi taisteluväsymys selkeästi näkyä, ja työnteossa alkoi näkyä normaalia enemmän vaikeuksia. Vaikeuksia lähinnä siinä mielessä, että taistelin turhautumista ja väsymystä vastaan, kun homma sujui pääosin hyvin, mutta joiltain kouluttajilta tuli ohjeita, jotka olivat täysin ristiriidassa toisten kouluttajien ohjeiden kanssa. En osannut sanoa, tuleeko minun nyt toimia sen hetkisen kouluttajan ohjeiden mukaisesti, edeltävien kouluttajien ohjeiden mukaisesti, vai sen mukaan, mitä itse pidin hyvänä toimintamallina. Tämän myötä ilo työskentelystä katosi, ja stressi aina vain kasvoi, mikä taas näkyi työskentelyssäni.
Kouluttajat olivat kuitenkin pääosin sitä mieltä, että tekemisen taso oli riittävän hyvää, ja suurin osa liputtikin jo lopputarkkarin puolesta. Etenkin, kun viimeisen viikon aikana aloin viimein jälleen löytää punaisen langan tekemiseeni, ja sain korjattua niitä viimeisiä ongelmakohtia, joita kouluttajani työskentelystäni vielä löysivät. Loppu todellakin oli näköpiirissä, ja suunniteltu tarkkaripäiväkin tiedossa.
Sitten ylöspäin suuntaavan kehityskäyrän keskelle sattui yksi huono päivä, jolloin en omastakaan mielestäni työskennellyt tälle kentälle vaadittavalla tasolla. En ollut riittävän skarppina, ja typeriä virheitä sattui, minkä myönsin kouluttajallekin päivän päätteeksi. Lupasin seuraavana päivänä näyttää todellisen tasoni, sillä tämä kyseinen päivä ei sitä vastannut. Uutta mahdollisuutta ei kuitenkaan tullut, vaan tämä jäi viimeiseksi vuorokseni Schipholin APP:ssa.
Sain samana päivänä soiton, jossa kerrottiin loppujen vuorojeni olevan peruttu, ja että joutuisin odottamaan muutaman päivän koulutuskomitean kokousta, jossa päätettäisiin jatkosta. Kuulin, että todennäköisimmin minulle määrättäisiin lisäkoulutusta ja sitä ennen kenties pientä pakkolomaa, jotta saisin stressitasoani ja paineitani vähän tasattua. Seuranneet päivät olivat todella pitkät.
Lopulta kokouksessa kuitenkin päätettiin jotain, jota en voi vielä kolmenkaan viikon jälkeen käsittää. Lähes kolmen vuoden työn ja vuoden tutkakoulutuksen jälkeen minun tieni Schipholin APP:ssa katkesi tähän. Perustelut kiteytyivät lähinnä toteamukseen, että näin loppuvaiheessa koulutusta ei huonoja päiviä saisi enää sattua. En ollut uskoa korviani, ja edelleen asiasta kirjoittaminenkin tuottaa tuskaa. Näin epäreilua kohtelua en ole ikinä ennen kokenut, enkä olisi ikinä uskonut kokevani. Sen ymmärrän, että jos työskentelyni ei koulutusorganisaation mielestä ole riittävän hyvää tarkkaria varten, ei tarkkariin myöskään tule päästää. Sen sijaan en voi käsittää, miten koko koulutuksen päättäminen näin lähellä loppua ja positiivisen kehityksen jälkeen on parempi ratkaisu kuin lisäajan ja -koulutuksen järjestäminen. On myös käsittämätöntä, että tuota yhtä huonoa päivää painotetaan niin vahvasti, sillä huonoja päiviä sattuu kaikille joskus, vaikkei tietenkään pitäisi.
Tilanne on kuitenkin se mikä on, enkä voi siihen enää mitenkään vaikuttaa. Tässä yhtiössä ei myöskään uskota toisiin mahdollisuuksiin, mikä on sekin aivan älyvapaa filosofia, ja mikä tarkoittaa etten koskaan tule työskentelemään enää Schipholin APP:ssa. Näin ollen unelmani ja tavoitteeni romahti koko tähän mennessä kulkemaani matkaan suhteutettuna silmänräpäyksessä, enkä ole vieläkään toipunut shokista.
Kolmesta seuranneesta viikosta vietin yhden Suomessa ja loput kaksi Hollannissa odotellen jatkotietoa kohtalostani LVNL:n palveluksessa. Virallista tietoa ei vielä ole, mutta näillä näkymin minulle tarjotaan jatkopaikkaa Rotterdamin kentällä. Muitakin vaihtoehtoja ilmeisesti on, mutta mistä tahansa vaihtoehdosta on tässä vaiheessa vaikea innostua. Katsotaan miten käy ja mihin tie tästä vie.
Tällä hetkellä tuntuu todella pahalta, sillä tiesin, että olisin varmasti pystynyt saavuttamaan sen, mitä varten tähän maahan tulin. Nyt se mahdollisuus on viety pois. Ehkä näin oli vain tarkoitettu, ken tietää. Se jää nähtäväksi.
- M
